Lahjattomat treenaa

...eli myö sit todellakin treenataan! Olen jättänyt ratatreeniä vähemmälle ja aloittanut tekniikoiden hiomisen sekä yksittäisten esteiden vahvistamisen tavoitteena itsenäisyys, varmuus ja nopeus.
Muutamana viimeisenä treenikertana on vahvistettu kepit, puomi, keinu, hyppysuora, umpikulmaputki ja pöytä. Näissä on avustaja palkannut, että olen voinut keskittyä olennaiseen.  Kepit on nyt kyl makeet, kestää häiriöt kunhan mie en tömistele. Tömistelyä se ei vaan kestä, vaan ottaa sanktiona ja lopettaa tekemisen. Norsun askel siis kielletty multa. Tänään Ryyni vinttas keppejä apinan raivolla pikku-Ronjan härkkiessä vieressä. On se ihana!

Meinas pukata tuskan hikeä, kun Ryyni ihan perus slalomhypyissä alkoi yhtäkkiä tarjoamaan välistävetoja ja takaakiertoa logiikalla, joka ei meille auennut. Siis onhan niitä harjoiteltu ehkä enempi, kun (äly)kääpiö niihin ei meinannut taipua, mut silti..? Yhtään jos hermostuin, niin vahvistui se sinne tänne luikkiminen. Palkattiin paljon, et tuli ohjaukseen. Siis ihan PERUSohjaukseen! Mun pitää pitää turpa kiinni, edetä tehokkaasti ja näyttää kädellä, sit onnistui. Mut voitte arvata, että turvan kiinni pitäminen ja tehokas liikkuminen ym. ei mulla oo itsestäänselvyys ollenkaan... Vaikeeta, aina kun saa yhden asian pelittämään niin toinen hajoaa. Ryyni muutenkin ottaa itteensä herkemmin kuin aiemmin, mulla on nyt treeneissä kiroilukielto!!

Sunnuntaina Maijun valmennus, 9.11. Hyvinkäälle ja sitten (ehkä) Ojanko ja (vielä isompi ehkä)
WAO:n karsinnat. Hih, kaikenlaista hullutusta sitä ihminen keksiikin! Olis kyllä niin siistiä päästä sinne pikkuminien kisoihin!

Keskittymisestä

Olin pitkään kisajännittäjä. Kilpailuissa suoritukset ja fiilarit vaihtelivat surkeasta suhtkoht siedettävään. Harvoin koin supernautittavia fiiliksiä, vaikka satunnaisesti menestystäkin Rissasen kanssa tuli. Mitä isommat kisat, sitä enemmän puntti tutisi.

Olen nyt muutaman vuoden keskittynyt keskittymiseen :) tarkoittaen henkistä valmistautumista erilaisin menetelmin. Mulla on käytössä mielikuva- ja hengitysharjoituksia, koherenssin vahvistamista, tietoista läsnäoloa, Vaikka selvää kehitystä on tapahtunut, vieläkään en saa itseäni automaattisesti kisamoodiin, joudun työstämään ajatuksia aikalailla löytääkseni oikean vireen ja tsempin.

Viime viikonloppuna en jaksanut/viittiny viritellä pääkoppaani kisafiilikseen yhtään. Seliseli, rankka viikko töissä, vikat treenit menneet päin pyllyä, kotona jäi tilanne päälle lähtiessäni... Ekalla radalla olin veltto, ajatukset harhailivat vielä kun jätin koiran lähtöön: "aika jännä, miten toi Henri muistuttaakin ihan yhtä yläasteen hissan sijaista, sitä joka alkoi itkemään kertoessaan veljessodasta ja niisti kangasnenäliinaan. Kangasnenäliinaan, yök, mieti, sit sitä vaa laittaa sen räkäliinan taskuun vai? ". Siis oikeesti mielessä kaikkea muuta kun tämä hetki, koira ja rata! Yllätys ei liene se, että suoritus sen mukainen: Ryyni tuli kai liian voimakkaasta haltuunotosta nelosen ohi (en tiiä kun en kattonu sitä koiraa), sit kesken kisaradan mie katon tuomaria, et mitä kävi, ai kielto, okei, ja siinä tuomaria tuijottaessa Ryyni livahti putkeen.  Siis tä? Loppurata luokatonta räpellystä, tai no oli siellä yksi onnistunut persjättökuvio.

Tokalla radalla vieläkin ihme nahjus olo, en saanut ravisteltua edellistä epäonnistumista pois. Ryyni ratkaisi tilanteen karkaamalla lähdössä joten koira kainaloon ja pois.

Läpsin itseäni hereille ja keräilin itteäni keskittymään vikaan rataan. Tsemppi alkoi olla edes sinne päin, tehtiin hienoa rataa lähes loppuun, kunnes Ryyni lipsahti väärälle hypylle. Jatkoin roiskien, kamalaa kateltavaa.

Agility on herkkä laji. Välillä voittaa ja välillä on niin surkea, että ihan hävettää. Oli tosi opettavainen kisareissu. Nyt tiiän, että mun on vaan jaksettava paimentaa sitä harhailevaa mieltä kohti olennaista tai jättää menemättä kisoihin.

Luomalalla oli ihan kivat radat. Vaulla on ihan kiva se uusi halli, pohja on pitävä. Ja Ryyni pysyi sen vikan radan startin ihan hissukseen ;)

Like a champ!

Ryyni sai lauantaina vikan sertin agilityradalta, joten saanko esitellä:
Miselin Moon Sparkle FI-AVA, FI H-AVA!

Kiitos onnitteluista! Kiitos treenikamuille ja kasvattajalle! KIITOS RYYNI!!

Ryyni oli upeassa vireessä, eka rata oli Nybergin helppo hyppis. Mentiin täysii, putkijarru ennen keppejä toimi. Voitettiin, etenemä oli 5,11!!

Seuraavana Allanin agirata, mulla oli hyvä fiilis. Tein rataantutustumisessa (ja sen jälkeen ;)) riskiratkaisuja, joista osa oli mun mukavuusalueen ulkopuolella (mm. puomin juoksuohitus + valssi, keppien jälkeen takaakierto + persjättö). Kaikki onnistui ja fiilis oli huikea!

 Aalta Ryynäri on alkanut vapauttamaan itse itsensä kun en ole kisoissa enää aikoihin vaatinut pysähdystä (takapää lyö yli ruman näköisesti). Puomin täppäsi silti hienosti molemmilla radoilla. Niin, tokalta radalta ei muuta hyvää sanottavaa ookkaan, kun upea keinu (uskalsin tehdä persjätön kisatilanteessa!) ja puomin taas täppäs, vaikka oli aika aggressiivinen ohijuoksu. Eka rima alas ja muuttuikin kisarata kontaktitreeniksi ;).

Treeniä mukavuusalueen ulkopuolella

Ratatreenissä Helin kanssa maanantaina mentiin kyl oikeesti rutkasti ohi mukavuusalueen: ansaesteiden ohituksia,  vippausta, persjättöä, pitkiä estevälejä, pöytä... Aika monta kertaa sai vääntää, että löytyi meille toimivimmat vaihtoehdot. Jotenkin vaisun oloine oli ryyni, tai no, oliko se vaisu vai vaan epätavanomaisen kiltti? Hienosti tulee ohjaukseen jos mulla ajoissa ennakoinnit. 

Keskiviikkona mun aikataulu taas mätti. Sari oli kärsivällinen ja piti mulle tosi tarpeelliset keppisulkeiset pikaisesti. Avokulmaan meni joka kerta oikein, kesti takaaleikkauksen ja sivuirtoamisen. Muistuttelin vippausta ja putkijarrua.

Kouvolan kisat lauantaina, niin kiva päästä taas radalle!

How bad do you want it?

Tuo otsikon teksti on jo pitkään resonoinut mun päässä. Se on julisteessa salin rappusissa ja aina se pistää silmään (sieluun) kun raahaan treenin runtelemaa ruhoani portaita ylös. Tämä EI ole mikään fitnesböönajumppatäti-päivitys vaan enemmänkin nelikymppisen peruslaiskan läskiperseen avoin tilitys ;)

En ole mikään luontainen liikkuja, vaikka eläväinen olenkin. Innostun nopeasti, mut motivaatio on aina lopahtanut. Nyt olen aika säännölliseti 2-3x vko käynyt pumppitrimmissä ja heilunut kahvakuulan kanssa lenkkien lisäksi ja se on jo tosi iso satsaus multa. En ole hikiliikunnasta koskaan saanut mitään kiksejä tai endorfiiryöppyä ym. Niitä odotellessa treenin aikana vaan tsemppaan ja yritän pysyä hengissä ja treenin jälkeen mua lähinnä kolottaa milloin mistäkin, väsyttää ja nälättää.

Reilu vuosi sitten Järjenvangin kanssa hankittiin personal trainer. Sakun Sanna oli ehkä turhankin lempeä meille ja meillä oli aina ihan mahtavat selitykset, jos/kun treeniaikataulusta ja/tai ruokavaliosta oli lipsuttu ;). Kuitenkin intensiivisempi valvottu treenipätkä laittoi alulle jotain tärkeää.

Mulle kirkastui tavoite. Realistinen ja kovalla työllä saavutettavissa oleva päämäärä: haluan olla jatkossa(kin) fyysisesti toimintakykyinen ja tehokas. Selittelyt sikseen, pystyn kehittämään lihaksiani, reaktionopeutta, koordinaatiota. 
Vaikka vieläkään en ole tavoitekondista lähelläkään, painoa on liikaa ja olen lintsannut intervallitreeneistä, niin väitän, että viimein liikkumiseen ON tullut tehoa. Tai ainaskin se tuntuu siltä :)!

Henkinen treeni sujuu helpommin. Kisoissa on  sopivassa suhteessa latinkia, tsemppiä, nöyryyttä ja uhmaa. Apinoita kiipeilee ajoittain olkapäälle, mutta olen ne onnistunut sieltä ajoissa ravistamaan.

Kun tavoite on selkeä ja on valmis tekemään töitä tavoitteen saavuttamiseksi, pitää vaan kysyä itseltään: "how bad do you want it?"

Ja näin rankan päivityksen päälle maistuu Kievin kana ja pottumuusi, jälkkäriksi itse tehty lakritsijätski (näyttää ällöltä mut maistuu hopeatoffeelta!) . Koska earjessakin pitää olla nautintoja...