Ekaa kertaa olin kisoissa, missä oli järjestys kokoluokittain tiivistetty (ei se vanha mini, medi, maksi, vaan mini, mini, mini, medi, medi...). Kahteen ja puoleen tuntiin kolme virallista agility-rataa, aika tehokasta ajankäyttöä. Yllättävän hyvin jaksoi viimeisenkin radan, ei hapottanut, kun vaan jaksoi pysyä liikkeellä. Niistä radoista...
Mielikuvaharkkaa jo edellisestä päivästä, tyyni ja rentsi olo. Eka rata oli nykyagi-radaksi virtaava, mulla oli kovat odotukset. Rehvakkaasti rykäsin itseni liikkeelle unohtaen sen pienen valkoisen kisakaverin nauvomisen kokonaan. Rissa ei hae enää eteentulevia esteitä yhtä vihasesti kuin aiemmin, sitäkin pitäis muistaa ohjata... Kolmannella esteellä eka kielto, sitten olikin oikea anti-agilityn ilotulitus loppurata, hylky. Plussaa radalta: oma asenne oli huvittunut, enkä koiralle äksyillyt. Odotti lähdössä ja kontaktit alas aika nopeasti (nämä päti joka radalla!!).
Toka radalle lähdin taas hyvillä mielin, nollanneena, on sillä henkisen puolen keskittymisellä iso merkitys! Päätin viedä koiraa perusohjauksella saattaen. Ihan ok, nopea rata. Kamala jumitus-sylkkärini sai koiran arpomaan estettä kauan ja tästä kielto, aikaa kului tässä, silti oli aikamme alle ihanneajan pari sekkaa. Tulos vitska.
Vika rata ja jalat vielä ihan vetreät. Tuntui hyvältä koko ajan, vaikka kepeillä avokulma> koira oli jo menossa oikeaan väliin, mutta itse kiirehdin ja vedin koiran pois. Ihmeellisesti (ja mulle täysin epätyypillisesti) otin tosissani loppuradan, tarkasti ja täysiä. Aika kovaa mentiinkin: vaikka rauhassa korjasin kepit niin silti reilu viis sekkaa alle ihanneajan, tulos vitonen.
Tykkäsin tiiviistä kisarytmistä, samoilla lämpösillä mentiin kaikki kolme rataa. Kehnoksi koin, kun ei ollut omia kisakamuja sparraamassa.
Nollat antavat odottaa itseään, nyt oli jo lähellä, tosi lähellä...
No comments:
Post a Comment