muistelua...

Naapurin tytöt ulkoiluttivat Tinttiä ihan loppuun asti, laittoivat äsken mulle tämän torstaina ottamansa kuvan Tintistä.

Salaa on olo helpottunut kun Tintti on pois. Ei tarvi jännittää, onko lattialla eritettä jostain päin mummokoiraa. Eikä tarvi potea huonoa omaa tuntoa hammaskivestä, nivelrikkolääkityksen unohtamisesta tai siitä, että kerta kaikkiaan meni hermot Tintin könötykseen monta kertaa päivässä. Minkäs mummokoira dementialleen mahtoi.

Ollaan muisteltu Tintin seikkailuja, ja niitä riittää. Legendaarisia hulluhyppyjä parvekkeilta ja yläkerran ikkunoista. Metsästysreissulla Tintti luuli olevansa joka paikassa ja aina. Saaliksi mm. hienon-naisen-turkistakin helma Kouvolan keskustassa vuonna 94, päästäisiä, myyriä, hiiriä, rottia (ällöä, hännät pyöri vielä kuin ropelit terrierin puristaessa kropasta), yksi lemmikkikani, yhden lemmikkimarsun murhayritys vuonna 95, pulun poikanen sekä siilejä ja sammakoita. Kerran se sukelsi mökillä katiskan merkkiä kunnes lähti taju. Virottuaan jatkoi talkoita.

Vuosien varrella oli ihan liian monta koiratappelua. Tintti ei ikinä jäänyt kakkoseksi, ei ainakaan omasta mielestään. Koirakavereita ei liikaa ollut, mutta niitä vähiä se rakasti intohimoisesti. Ihmisille Tintti oli alun kommunikointivaikeuksien jälkeen aina nöyrän ystävällinen sylikoira, sen sai laittaa vaikka solmuun. Agility-radalla Tintin suoritus ei jättänyt ketään kylmäksi. Vauhtia oli enemmän kuin taitoa. Aina täysillä ja jos/kun ohjaaja ei mennyt riittävän lujaa kannusti Tintti nappaamalla ohjaajan ahterista kunnon otteella. Ikinä se ei osunut kisoissa puomin kontaktilla, mutta kovaa sa meni, mokoma.

Tintti oli reissukoira. Häntä vispaten se oli mukana festareilla, mökkibileissä, kisareissuilla, usein mukana mulla töissä. Kun reissasin ulkomailla, asui Tintti vanhemmillani. Sillä sitä lellitiin, vuodessa paino melkein kaksinkertaistui. Äiskän käpylehmä.

Tintti oli ensimmäinen ikioma koirani. Dr Jekyll ja Mr Hyde, itsepäinen, tulinen, väsymätön metsästäjä ja äiskän oma täplämahakainaloinen. Tintti oli kaikessa joko tai, mikään ei ollut harmaata aluetta. Nuorena ihan umpihullu ja viimeiseen asti oma yksinkertainen itsensä, meille kuitenkin hyvin rakas.